Suomalaisen maantiepyöräilyn mestaruuskisojen historiaan olennaisesti liittyviä arkistoituja materiaaleja on löydettävissä muun muassa Suomen Urheilumuseon arkistoista. Museon arkistoissa on esimerkiksi Suomen Pyöräilyn ja sen edeltäjien vuosittaisia toimintakertomuksia sekä lajiliiton julkaisemia vuosijulkaisuja – Pyöräilykalentereita – kyseisen julkaisun eri aikoina vaihtelevilla nimillä.
Tässä kirjoituksessa ei – arkistojen pölyjen pikaisesta pyyhkimisestä huolimatta – pyritä suinkaan esittämään tarkkoja historiallisia faktoja. Mainitun kaltainen työ vaatisikin huomattavaa järjestelmällisyyttä, kriittistä tutkimusotetta ja alan tutkimuskirjallisuuden sekä tutkimustapojen asianmukaista tuntemista ja hyödyntämistä. Mikäli tarkoituksena olisi käsitellä suomalaisen pyöräilyn tarkasti tilastoituja tapahtumia ja lajin tarkkoja kehityskaaria luotettavasti, olisi varmasti hyvä harkita myös muiden, kuin pelkästään yhden arkiston tarjoamien alkuperäislähteiden tarkastelua.
Tekstiin on nyt nostettu Suomen Pyöräilyn vuosikertomusten ja kalentereiden joukosta subjektiivisesti mielenkiintoiseksi koettuja asioita, sekä maantiepyöräilyn kansallisiin mestaruuskilpailuihin ja lajin eri vaiheisiin liittyviä, mielenkiintoisiksi koettuja kuvauksia. Lisäksi tarkastelussa on lähivuosien suomalaisia menestyjiä. Tässä yhteydessä on pyritty etsimään edes jokseenkin luotettavia tilastoja, joista verrattain tuoreet tiedot on kerätty.
Jo 1870-luvun alkuvuosina havaittiin meidänkin maassamme oireita versovasta pyöräilyharrastuksesta. Kesti kuitenkin vuoteen 1882, ennen kuin maamme ensimmäinen pyöräilyseura, Helsingin Pyöräklubi perustettiin (seuran säännöt vahvistettiin vasta 1887) mistä alkaen seura itsekin on katsonut olevansa virallisten seurojen listalla. Tätä ennen, vuonna 1886, oli Turun Polkupyöräklubi saanut säännöllisen vahvistuksen, ollen siis ensimmäinen virallinen pyöräilyseura maassamme.
(Suomen Pyöräliiton Pyöräilykalenteri 1958)
Ylläolevassa lainauksessa Suomen Pyöräliiton johtokunta kertaa lukijoilleen suomalaisen maantiepyöräilyn kehityksen ensiaskeleiden tarinaa. Alkuperäinen teksti on julkaistu Suomen Pyöräilyliiton kalenterissa vuonna 1958, jolloin liitto juhli tuolloin 60-vuotiasta taipalettaan. Ensimmäiset, nimellisesti suomenmestaruuskilpailuiksi kutsutut, Helsingin Polkupyöräklubin 10-vuotiskilpailujen ajot ajettiin kalenterin mukaan vuonna 1897. Virallisesti kansallisista mestaruuksista kilpailtiin kuitenkin vasta vuotta myöhemmin, vuonna 1898.
Suomen Syklistiliitto, vuodesta 1933 alkaen Suomen Pyöräliitto, eli nykyinen Suomen Pyöräily, perustettiin vuonna 1898, reilut kymmenen vuotta pyöräilyn järjestäytymisen alkamisen jälkeen. Liitto on kiistatta toiminnaltaan hyvin pitkäikäinen. Vuonna 1983 liiton pyöräilykalenterissa Suomen Pyöräilyliiton todettiin olevan jopa ”pitkäikäisin” erikoisliitto Suomessa. Syklistiiiton perustaminen tapahtui peräti kaksi vuotta ennen kuin kansainvälinen pyöräilyliitto UCI (Union Cycliste Internationale) perustettiin. Näin ollen lajiliittomme sai alkunsa jo viisi vuotta ennen kuin ensimmäinen Ranskan ympäriajo ajettiin vuonna 1903.
Pian perustamisensa jälkeen Syklistiliiton toiminta ”uinahti”, kuten myöhemmin vuoden 1958 Pyöräilykalenterissakin kuvaillaan. Vuosina 1897–1900 järjestetyt mestaruuskilpailut eivät saaneet hetkeen jatkoa. Suomen Valtakunnan Urheiluliiton perustaminen sai maantiepyöräilyn kansallisen järjestön rattaat uudestaan liikkeelle, ja kansallisten mestaruuskilpailujen toiminta jatkui vuonna 1908. Kuitenkin vasta vuonna 1923 suomalaisen pyöräilyn kerrotaan virallisesti liittyneen osaksi kansainvälistä kilpatoimintaa ja UCI:ta.
Ensimmäisiin suomalaisiin maantiepyöräilyn huippuihin lukeutunut Juho Jaakonaho voitti yleisen sarjan maantieajon suomenmestaruudet – liiton vuoden 1967 listauksen mukaan – vuosina 1911, 1914, 1915 sekä 1921. Seuroinaan tämä edusti 60-vuotis juhlakalenterin tilastoissa muun muassa Sievin V- ja U-seuraa, Kälviän Tarmoa ja Oulun Pyrintöä. Yleisen maantieajon mestaruuksien lisäksi Jaakonahon kerrotaan voittaneen lukuisia mestaruuksia myös muilla matkoilla. Jaakonahon lopulliseksi mitalitiliksi SM-kisoissa on puolestaan laskettu kaikkiaan 18 kultamitalia.
”Saa nähärä kuka se tänään tuloo toiseksi?”, kirjoitti lajiliiton puheenjohtaja, Eino Lehtovirta, kuvaillessaan Jaakonahon 1910-luvun ylivertaisuutta miehen 100-vuotissyntymäpäivän merkiksi. Lehtovirran humoristiseksi tulkittava lausahdus saattoi kuitenkin olla Jaakonahon aikaisen pyöräilyn kilpailullisia asetelmia hyvinkin kuvaava.
Seuraavan vuosikymmenen menestyjiin kuului Porvoon Akilleen Raul Hellberg, joka voitti ensimmäiset mestaruutensa vuonna 1923. Hellberg uusi maantiepyöräilyn yleisen sarjan maantieajon mestaruutensa vuosittain vuosien 1924–1929 aikana. Vieläpä vuonna 1931 Akilleen pyöräilijä voitti kahdeksannen maantieajon mestaruutensa.
Vuoden 1958 vuosijulkaisussa Hellbergiä ylistettiin liiton toimituskunnan puolesta oman aikansa parhaaksi suomalaiseksi maantieajajaksi: ”kaksinkertainen pohjoismaiden mestari ja vuosien 1924–34 ehdoton ykkösemme”. Vuonna 1968 miehen kilpauran muistoa kuvailtiin vielä koristeellisemmin, kun liiton juhlajulkaisussa tästä käytettiin nimitystä ”Raul Hellberg – pyöräilykuninkaamme”.
Eri suomenmestaruuksia Hellberg saavutti vuoden 1968 kalenterin mukaan kaikkiaan 19 kappaletta. Mies menestyi erinomaisesti myös kansainvälisissä kilpailuissa. Muun muassa vuoden 1928 olympialaisissa tämä sijoittui kunnioitettavasti kymmenenneksi. Myöhemmällä iällä Hellberg menestyi myös liikemiehenä ja toimi aktiivisesti osana suomalaisen pyöräilyn järjestötoimintaa ja lajiliiton toimintaa.
Sotaa edeltäneen vuosikymmenen aikana maantieajon suomenmestaruudet jakautuivat usean seuran ajajille. Porvoon Akilles saavutti kaikkiaan kolme mestaruutta (Hellberg 1931, Helmer Munther 1933 ja 1934) ja GIF kaksi (Thor Porko 1930 ja 1936). Muita maantieajon mestaruuksissa mukana olleita seuroja olivat muun muassa Vetelin Yritys, Helsingin Pyöräilijöiden Seura, Viipurin Pyöräilijät, Käkisalmen Käenpojat sekä Nousiaisten Susi, kukin yhdellä maantieajon mestaruudella.
Toinen maailmansota, erityisesti jatkosota, vaikutti suomalaiseen pyöräilytoimintaan. ”Sodan uudelleen 1941 syttyessä oli liittokunnan useimmat jäsenet, liiton sihteeri ja edustuspyöräilijäin enemmistö jälleen mukana, mutta vallan muussa kuin pyöräilytouhussa”, kerrotaan Suomen Pyöräilyliiton 60-vuotiskertomuksessa. ”Mestaruuskilpailutkin jäivät pitämättä 1941–1942”, asiakirjoissa kerrataan.
Sodan ajalta säilyneissä asiakirjoissa esimerkiksi rengas- ja välinepulan raportoidaan vaikuttaneen haitallisesti kilpailutoimintaan. Raporttien mukaan vuonna 1942 onnistuttiin järjestämään vain kaksi johtokunnan kokousta. Sodasta huolimatta jäsenseuroja oli 342 kappaletta ja näissä kaikkiaan 17 192 jäsentä. Kaikki jäsenet tuskin osallistuivat kilpailutoimintaan, ja kilpalisenssit lienevät olleen erillinen järjestely. Samana vuonna, 1942, mainitaan järjestetyn viidet ”kotirintamakilpailut”, jotka sijoittuivat Helsinkiin.
Vuodesta 1946 lähtien Suomen Pyöräilyliitto otti vuosikymmeniä kestäväksi tavaksi julkaista vuosittaisen pyöräilykalenterin. Kalenteriin koottiin yksien kansien väliin oleellinen kerrottava, niin kotimaisen, kuin ulkomaisen maantiepyöräilyn säännöksistä, tapahtumista ja tärkeimmistä ennätyksistä sekä liiton toiminnasta. Tämän, usein jopa toistasataa sivua pitkän kirjasen avulla, välitettiin myös tulevan kauden tapahtumiin liittyvää tärkeää tietoa.
Vuosikymmenten ajan kotimaisessa maantiepyöräilyssä pidettiin yllä amatööriurheilun ihanteita. Vuoden 1947 Pyöräilykalenterissa Suomen pyöräilyliitto muistutti, että liiton alaiset järjestöt ”eivät saa antaa kilpailuihinsa osallistua pyöräilijää, joka ei ole varustettu Suomen Pyöräilyliiton amatööritodistuksella tai vastaavalla ulkomaalaisella kirjalla”. Tästä määräyksestä oli vielä tuolloin poissuljettu Suomen ”pyöräilymestaruuskilpailut” ja erikseen hyväksytyt ”propagandakilpailut”. Pyöräilijän tuli siis pääsääntöisesti tehdä elantonsa muiden toimien kuin maantiepyöräilyn kautta.
Kilpailijamäärät vaikuttavat liiton tiedotteiden mukaan kasvaneen sotien jälkeen. Vuoden 1949 lopussa rekisteröityjä, eli ilmeisesti aktiivisesti kilpailevia lisenssipyöräilijöitä oli laskettu olevan kaikkiaan 668. Maantieajon kilpailut järjestettiin luokittain – A-, B-, C-, D- ja E-luokissa. Kaikista korkeatasoisimmassa A-luokassa kilpaili tuohon aikaan 54 pyöräilijää. C-luokka puolestaan toimi ensiaskeleena uusille pyöräilijöille ja oli jäsenmäärältään myös suurin. D- ja E-luokat olivat luonteeltaan mahdollisesti myöhempiin ikämiesluokkiin verrattavia.
Maantiekilpailuja pyöräilykauden 1949 aikana raportoitiin järjestetyn 84 kappaletta. Keski-ikä kokeneemmilla A-luokan kilpailijoilla oli 28 vuotta ja se laski C-luokkaan tultaessa 23 ikävuoteen. Erityisesti suuresta joukosta uusia ja aiempaa nuorempia pyöräilijöitä iloittiin. Liitto näkikin – sanojensa mukaan – nuorissa harrastajissa lajin tulevaisuuden.
Vuoden 1946 yleisen maantieajon suomenmestari Paul Backman (seuranaan IK-32), osallistui muun Suomen pyöräilymaajoukkueen mukana Helsingin 1952 kesäolympialaisten maantieajoon. Pyöräilyn vuosijulkaisussa miestä oli muutamaa vuotta aiemmin pidetty ”yhtenä parhaista nykyisistä maantieajajista” kotimaassa. Miehen suoritus päättyi olympialaisten maantiepyöräilyssä, suomalaisten pettymykseksi, hylkäykseen. Myös tuleva moninkertainen (1955, 1956, 1958) yleisen maantieajon suomenmestari, Pyörä-Unionia ja Pyörä-Poikia urallaan edustanut Paul Nyman, osallistui Helsingin olympialaisiin. Niin ikään hänenkin suorituksensa päättyi ennen aikojaan. Muita maantiejoukkueemme jäseniä ja varamiehiä olivat muun muassa Nils Henriksson, Ruben Forsblom, Thorvald Höström, sekä kilpalun 42. sijalle ajanut Raimo Koskenkorva.
Ajalle tyypillisen ihanteen mukaan olympiakilpailuihin saattoi osallistua vain amatööriurheilijat. Olympialaisten maantieajon rekisteröitymiskortissa Backman kertoi ammatiltaan olevansa liikemies – Nyman puolestaan oli olympialaisten hetkellä ammatiltaan viilaaja. Muut joukkueen siviiliammatit olivat esimerkiksi autonkuljettaja (Högström), puuseppä (Forsblom), palomies (Henriksson) ja liikeapulainen (Koskenkorva).
Nyman tuli myöhemmällä iällään saavuttamaan merkittävän määrän suomenmestaruuksia myös muilta matkoilta ja muista pyöräilyn kilpailumuodoista. ”Paul Nyman oli ankara harjoittelija. Keväisin hänet nähtiin ahkerana maantiellä ja kesäisin palkintokorokkeilla”, Nymanin motivaatiosta ja kesän kiireistä kerrotaan Suomen lajiliiton 70-vuotisjulkajulkaisussa. Kaikkiaan Nymanille on pyöräilykalenterissa tilastoituna 21 yleisen sarjan kansallista mestaruutta. Tämä oli lukema, joka jätti kaikki muut kotimaiset pyöräilijät varjoonsa.
Nymanin lisäksi 1950-luvun suomalaisen maantiepyöräilyn merkkihenkilöihin kuului muun muassa Porvoon Akilleen Ole Wackström. Suomen ”kärkipyöräilijöihin” vuodesta 1953 kuulunut Wackström oli ajajana ”tempospesialisti”, joka voitti vuoden 1957 maantieajon suomenmestaruuden lisäksi kahdeksan aika-ajon – kenties aikalaisemmin ilmaistuna väliaikalähdön – mestaruutta vuosien 1957–1970 aikana.
Vuosikymmenen puolivälin tienoilla – vuonna 1954 – liiton jäsenmääräksi raportoitiin 112 seuraa ja 9 389 jäsentä (rekisteröityjä lisenssillä kilpailevia pyöräilijöitä ei ole luvuissa eritelty).
Ole Wackströmistä oli – Pyöräilyn toimituskuntaa lainaten – muodostumassa tempoajajan myytti. Tämän Akilleen pyöräilijän lisäksi 1960-luvun tilastoja värittävät muun muassa Unto Hautalahden (Nivalan Urheilijat) ja Antero Lumpeen (Salon Viesti) yleisen maantieajon suomenmestaruudet. Hautalahti voitti vuosien 1960, 1961 sekä 1966 mestaruudet. Lumme puolestaan voitti neljä perättäistä maantieajon mestaruutta vuosina 1962-1965.
Hautalahden kaudesta 1960 kirjoitettiin runsaasti liiton julkaisussa, jonka toimituskunta korosti, kuinka tämä vielä keväällä 1960 oli ollut Porvoon suunnallakin tuntematon, mutta ”syksyyn mennessä tilillä olivat olympiaedustuksen lisäksi Suomen mestaruus, ja mestaripaita sekä toinen tila (maantiekauden) pistekilpailussa”. Vuonna 1962 toimituskunta kirjoitti Hautalahden olevan ”tämän hetken tunnetuin maantieritarimme”, joka kilpaili niin kansainvälisissä kuin kotimaisissa tapahtumissa.
Suomalaisille kisaajille toivottiin 1960-luvun alussa kuitenkin enemmän ulkomaista kilpailukokemusta. Esimerkiksi Antero Lumpeen visiitti Englannin ympäriajolla oli pyöräilykalenterin toimituskunnan mukaan tehnyt tälle paljon hyvää ja antanut ”kuntoa ja itseluottamusta”. Jo seuraavana vuonna asianlaidan tulkittiin kuitenkin olevan jo hyvinkin toisin. Raul Hellbergin vuoden 1964 käsityksen mukaan ulkomailla oli nyt kilpailu jo hieman liikaakin, ja esimerkiksi Tunisian ja Marokon ympäriajot eivät kisakalenterin ajoituksen ja kisaolosuhteiden vuoksi sopineet suomalaisille pyöräilijöille.
Kotimainen kilpailutoiminta oli kuitenkin osoittautunut hedelmälliseksi. Lahden SM-kisoja kuvailtiin vuosijulkaisussa komeasti. ”Pääsarjan lähtiessä liikkeelle, voitiin todeta näkymän olevan kuin kerrassaan Tour de Francesta. Pitkä ja kirjava pyöräilijöiden joukko luikerteli Lahdesta Vääksyyn päin saaden jopa ’ei-pyöräilyihmisetkin’ haukkomaan henkeään ihastuksesta”, kirjasessa kerrottiin jopa hieman romantisoivalta vaikuttavaan sävyyn.
Vuoden 1963 aikana Suomen Pyöräliittoon kuului kaikkiaan 94 jäsenseuraa ja 14 381 jäsentä. Aktiivisia, rekisteröityjä pyöräilijöitä ilmoitettiin samaan aikaan olevan hieman yli 800.
Naispyöräilijöistä Leena Turunen nousi mestaruuksiensa myötä suomalaiseksi maantiepyöräilyn huipuksi 1960-luvulla. Vuonna 1968 puheenjohtajana toimineen Kallio Kotkaksen sanat puhuivat miespuoliselle pyöräilyväelle otsikon ”Juhlavuosi - Murrosvuosi” takaa jopa hieman isälliseen tapaan: ”Pyöräilymme on tällä hetkellä samassa vaiheessa kuin sukulaisurheilumme pikaluistelu – naiset ovat tiennäyttäjiä. Pojat ottakaa esimerkkiä Leena Turusesta, maailmanennätystytöstämme”.
Tuleva mestaripyöräilijä Harry Hannus on periaatteessa voinut ollut yksi, joka on Kotkaksen sanat tuolloin sisäistänyt.
Eino Lehtovirta, Suomen Pyöräilyliiton puheenjohtaja ja Pyöräily 1980 -julkaisun tervehdyssanojen kirjoittaja, piti 1970-lukua suomalaisen pyöräilyn siihen saakka menestyksekkäimpänä, ainakin kansainvälisillä mittareilla mitattuna. Suuri kiitos tästä kuului varmasti Harry Hannuksen suuntaan. Hannus voitti vuodesta 1971 alkaen kaikkiaan kymmenen aika-ajon suomenmestaruutta ja kuusi maantieajon mestaruutta. Viimeisen maantieajon mestaruuden Hannus – Lehtovirran sanoin ”pyöräilijöittemme kaikkien aikojen ykkönen” – voitti vuonna 1984. Hannus tekikin urallaan suomalaista urheiluhistoriaa muun muassa sijoittumalla amatöörien maantieajon MM-kilpailuissa vuonna 1977 neljänneksi.
Amatööri-ihannetta pyrittiin vielä haalimaan lajiliittojen taholta – vähintään jossain määrin. Esimerkiksi olympialiikkeen yleviä päämääriä ja perusperiaatteita, kuten ”fyysisten ja moraalisten ominaisuuksien” kehittämistä, korostettiin urheilun perustana Suomen Pyöräilyliiton vuosittaisessa julkaisussa.
Amatöörilisenssi oli pitkään velvoite kotimaisen liiton kilpailuihin osallistuttaessa - kuitenkin esimerkiksi ”mainossopimukset” ajoasuissa olivat viimeistään 1980-luvun alkupuolella sallittuja, vaikkakin teknisesti mainokset olivat edelleen liiton vaatimuksissa melko tarkasti säänneltyjä.
Jo vuonna 1986, Jurvan Voiman Arto Vainionpää, vuoden 2019 tuleva maantiepyöräilyn suomenmestari, osallistui M-18 -luokassa maantiepyöräilyn SM-kilpailuihin Hämeenlinnassa. Vainionpään lopputuloksena oli tuolloin kunnioitettava 21. sija.
Vuonna 1988 Suomen Pyöräilyliitto juhli 90-vuotiasta historiaansa. Pyöräilykalenterissa julkistettiin ensimmäistä kertaa osio, jossa esitellään suomalaisten pyöräilijöiden henkilökuvia. Miesajajia esittelyissä on kaikkiaan neljätoista, kärkinimenään moninkertainen arvokisaosallistuja sekä moninkertainen suomenmestari (1983, 1985, 1986, Hyvinkään Ponteva) Kari Juhani Myyryläinen. Merkittävänä muutoksena aiempaan voidaan pitää kalenterissa mainittua Myyryläisen ammattipyöräilijän statusta, johon on liitetty tieto tämän kansainvälisestä ammattilaisuudesta espanjalaisessa Reynolds -tallissa.
Vuonna 1989 aktiivisia jäsenseuroja oli liiton toimintakertomuksen mukaan 108 kappaletta. Pyöräliiton leirejä ilmoitetaan toimintakertomuksessa järjestetyn kotimaassa kuusi. Ulkomaan harjoitusleirejä puolestaan ilmoitettiin pidetyn tuona vuonna kaksi, joista molemmat järjestettiin Mallorcalla.
Naisia vuoden 1988 kalenteri esittelee yhdeksän – joukossaan muiden muassa maantieajon suomenmestari (1983, 1985, 1986 ja 1995) Tea Vikstedt-Nyman (Nyk. Vikstedt). Vikstedt on myöhemmin tullut lajia seuraaville tutuksi moninkertaisena arvokisaosallistujana, ympäriajojen menestyjänä, sekä maailmanennätysnaisena. Ranskan ympäriajolla Vikstedt oli suomalaisen lajihistorian ensimmäinen ajaja, sijoittuen vuonna 1988 neljänneksi. Nainen lopetti urheilu-uransa vuonna 1996.
Rovaniemen Lapin ajaja Joona Laukka osallistui vuonna 1988 M-18 -sarjan maantiekilpailuun sijoittuen kymmenenneksi. Kahden vuoden kuluttua tämä voitti kyseisen sarja mestaruuden. Laukka tuli vuonna 1996 tunnetuksi sekä maantieajon, että aika-ajon suomenmestarina. Kyseessä on myös ensimmäinen suomalainen mieskuski, joka kilpaili kaikilla suurilla ympäriajoilla – niin Italiassa, Ranskassa kuin Espanjassa.
Joona Laukka lopetti kilpauransa jo kauteen 2002. Suomalaisen miespyöräilyn historian – toistaiseksi rikkomattomaksi – ennätykseksi jäi tämän Festina-tallin riveissä ajama 35. sija Ranskan ympäriajolla vuonna 1997.
Niin ikään 1990-luvun lopussa, Pia Sundstedt, yksi suomalaisen pyöräilyhistorian menestyksekkäimmistä ajajista, otti ensimmäiset monista suomenmestaruuksistaan, niin aika-ajossa kuin maantiellä. Vuonna 1997 Sundstedt sijoittui MM-kilpailuissa maantieajossa 23. sijalle. Uransa aikana Sundstedt voitti kolme naisten Italian ympäriajon etappia ja saavutti lukuisia voittoja ja top-3 -sijoituksia eurooppalaisissa kilpailuissa.
Sundstedt uusi maantieajon suomenmestaruutensa viimeisen kerran vuonna 2011. Vuoden 2012 Lontoon olympialaisissa suomalaiskuski oli sijoitukseltaan aika-ajon 11. Sundstedt lopetti huikean uransa kyseisiin olympialaisiin.
2000-luvun alussa kolme suomalaista miespuolista maantiepyöräilijää, Jukka Vastaranta, Jussi Veikkanen ja Kjell Carlström ajoivat ProTeam -luokkaan kuuluvissa ammattilaistalleissa.
Vastaranta voitti aika-ajon suomenmestaruuden vuonna 2004. Kotimaassa TWD-Länken -tallia edustava Carlström voitti maantieajon mestaruudet vuosina 2000, 2004, 2009 ja 2011. Niin ikään TWD-Länkeniä edustava Veikkanen voitti maantieajon mestaruudet 2003, 2005, 2006, 2008, 2010, 2013 ja 2014.
Carlström otti urallaan nimiinsä muun muassa Pariisi-Nizza -etappikilpailun etapin ja Jussi Veikkanen kantoi Ranskan ympäriajon mäkikirikilpailun johtajan paitaa lajihistorian ensimmäisenä suomalaisena. Kumpikin pyöräilijä työskentelee kilpauransa jälkeen ammattilaistalleissa joukkueenjohdollisissa tehtävissä.
TWD Länken hallitsi 2000-luvun alun taitteen jälkeen kotimaisen maantiepyöräilyn kenttää, voittaen myös vuoden 2001, 2002, 2015 ja 2016 mestaruudet. Mestareiksi ajoivat – järjestyksessä – Christian Selin, Jukka Heinikainen, Samuel Pökälä ja Jesse Kaislavuo.
Vasta vuonna 2015 perustettu IBD Cycling on kolmen mitalin putkessa. Anders Bäckman voitti maantieajon Suomen mestaruuden 2018 ja otti hopeamitalin vuonna 2019. IBD Cyclingin Joonas Henttala – ulkomailla Team Novo Nordiskin joukkueessa ajava maantiepyöräilyn ammattilainen – oli 2020 Syötteen SM-kilpailujen komeissa maisemissa pronssilla.
Viime vuosien kenties yllättävin mestaruus kuuluu Jurvan Voiman Arto Vainionpäälle, joka nappasi mestaruuden 2019 kotikisassaan 50-vuoden ikäisenä. Voittoa hehkutettiin jopa italialaista lehdistöä myöden. Vainionpään poika Oskari ja tytär Laura kuuluvat kumpikin Suomen kärkiajajiin.
Suomen ammattipyöräilyn menestyneimpiin ajajiin kuuluva Lotta Henttala (os. Lepistö) voitti maantieajon suomenmestaruudet vuosina 2012 ja 2014–2018. Lisäksi Henttala voitti aika-ajon kansalliset mestaruudet vuosina 2014–2018. Henttalan merkittäviin saavutuksiin kuuluu muun muassa MM-kilpailujen kolmas sija vuodelta 2016 sekä lukuisat ammattilaiskilpailujen etappivoitot ja podium-sijoitukset. Viime vuosien muita voittajia naisten puolella ovat Minna-Maria Kangas ja Pia Pensaari.
AG2R Citroën Teamissä ammattilaisena ajavan Jaakko Hänninen ura odottaa vielä ensimmäistä suomenmestaruuttaan, eikä mies ole päässyt osallistumaan SM-kilpailuihin kahtena viime vuonna. 24-vuotiaan Hännisen meriittejä ovat vuoden 2018 maantieajon U23 MM-pronssimitali, SM-hopea vuodelta 2017, Italian ympäriajoon osallistuminen vuonna 2020, sekä lukuisat ansiokkaat top-30 sijoitukset ammattipyöräilyn etappikilpailuissa. Kotimaassa Hänninen edustaa 2000-luvun mestaruustilastoja suvereenisti hallitsevaa TWD-Länkeniä.
Vuoden 2020 suomenmestaruuden Akilles Green Teamin paidassa voittanut Antti-Jussi Juntunen kuuluu lajin suomalaisiin tulevaisuudenlupauksiin. Vuoden 2020 kärkinelikkoon itsensä taisteli peräti kolme U23-sarjan pyöräilijää. Juntusen jälkeen toiselle sijalle ylsi TWD-Länkenin Ukko Peltonen ja neljänneksi Akilles Green Teamin Jaakko Sillankorva.
